Päiväkirjaa

En muista ihan tarkalleen, mitä olen koirulistani kirjoittanut, mutta hänellähän todettiin diabetes vuodenvaihteessa. Ei kun insuliinia vaan kaksi kertaa päivässä… mutta eihän se sitten loppu peleissä sairautta pois vienyt. Foxylle tuli lisäksi näkyvä nisäkasvain loppu keväästä, ja tarkemmin kun ajattelin asiaa, niin diabetes oli todennäköisesti oire jostakin vakavammasta sairaudesta, kuten syövästä. Mentiin siis päivä kerrallaan! Mutta tässä hieman mietteitä Foxyn viimeisistä päivistä, joita olen ehtinyt käymään läpi jo useamman kerran.

Foxy oli koko ajan iloinen, ja sen takia minulla oli välillä hiukan vaikeaa ”lukea koiraa”. Sitä varmaan sattui paljon toisinaan, mutta kun se ei näytä sitä mitenkään! Urhea pikku kaveri.

Foxylta hävisi aistit. Ensin siltä alkoi heikentymään näköaisti ja sitten myöhemmässä vaiheessa siltä meni vaistot ja hajuaisti. Ei ollut koiran elämää se enää 🙁 Urheasti oli vielä vierelläni kun menin parvekkeelle istuskelemaan.

Aistien menetyksen huomasi aika helposti. Tuttavani kutsui Foxya luokseen ulkona kotipihallamme, niin Foxy ei ymmärtänyt mennä tervehtimään oikeaan suuntaan, vaan ”meni mihin sattuu”. Sitten olikin se viimeinen niitti kun tajusin, ettei koira enää tajunnut, kun nenän eteen heitettiin herkku. Terve Foxy olisi ottanut sen jo ilmasta kiinni, eikä herkku olisi ehtinyt koskettaa edes lattiaa! Siinä vaiheessa tiesin, että nyt on koira jo huonossa kunnossa eikä mitään ole tehtävissä. Ei muuta kun tilaamaan lääkärille aikaa eutanasiaan. Foxy myös kieltäytyi kulkemasta rappusia… rypäisi aina alimmat rappuset – ei varmaan tajunnut tai nähnyt, että niitä oli vielä yksi tai kaksi jäljellä. Siispä minä kannoin koiran ylös ja alas miltei viikon verran. Oli aika rankkaa minullekin, vaikka oisin kyllä häntä kantanut pidempääkin, jos Foxy ollut muuten paremmassa kunnossa.

Tämä on päivää ennen Foxyn poismenoa… ulkona oli suht lämmintä, tarkenin mekossa. Halusin mennä Foxyn kanssa pihalle oleskelemaan, mutta ei Foxy oikein jaksanut sielläkään olla. Odottelimme serkkuni saapumista tovin. Odotin myös, että jotkut naapurit olisivat tulleet paikalle, kun osa heistä piti Foxysta paljon. Olisivat saaneet rapsutella ja paijata Foxya viimeisen kerran. Olin tässä kohtaa jo päättänyt, että vien koiran seuraavana päivänä lääkäriin.

Käytin Foxyn maanantaina aamulla tien laidassa tarpeillaan ja soitin tähän mennessä elämäni vaikeimman puhelun eläinlääkärille. Tuttavani tuli koiransa kanssa vastaan ja kerroin hänelle, mitä odotettavissa oli. Foxy meni tervehtimään tuttavaani, eikä edes huomannut, että hänellä oli koira siinä ihan vierellä. Normaalisti Foxy olisi laittanut täysrähinän päälle toisesta koirasta… Tiesin, että olin tehnyt oikean päätöksen!

Otin Foxysta vielä videokuvaa ennen lähtöä.

Laitoin kengät jalkaan ja kannoin Foxyn autoon – itkin koko matkan autolle ja halasin koiraa niin lujaa kun se oli mahdollista. En laskenut sitä sylistäni vasta kun laitoin turvavöihin kiinni takapenkillä. Foxy varmaan aavisti mihin oltiin lähdössä. Ilma oli todella kaunis. Taivas oli sininen ja siellä oli joitain Simpson-pilviä. Olin rauhallisin mielin, koska kohta ystäväni ei enää kärsisi. Foxy ei laittanut tällä kertaa edes hanttiin kun saavuimme eläinlääkärin pihaan. Hän tiesi – hänen täytyi tietää! Olimme serkkuni kanssa Foxyn vieressä niin pitkää kun saimme olla paikan päällä. Pidimme tassusta kiinni, suukottelimme Foxya ja rapsuttelimme vielä viimeisen kerran ennen kuin hänestä piti luopua kokonaan. (Ajatus sattuu vieläkin niin kovasti, että täytyy pitää kirjoittamiselta paussi.)

Ystäväni oli hetken kuluttua poissa.