Tänään on Foxyn muistopäivä. Onneksi on sentään muistot lemmikeistä, joita on joskus ollut. Foxy oli syntynyt 23.2.2006. Hän olisi ollut nyt jo aika vanha rouva. Ja sanokoon kuka mitä hyvänsä, niin Foxy oli minulle aina ”hän”.
Mietiskelyä kuvamuistoihin liittyen
Jos jostain, niin valokuvausharrastuksesta on jotain pitkäaikaista iloa. Tulee otettua erittäin paljon kuvamuistoja asioista, vaikkapa juurikin lemmikeistä. Kuvia on satoja, jopa tuhansia. Toki se voi aiheuttaa myös tuskaa, kun kuvia on niin paljon. Kumpi sitten olisi parempi? Se, että kuvia on paljon, vai se, ettei niitä ole juuri lainkaan? Olisiko helpompaa surun kanssa, jos kuvia ei olisi juuri yhtään? En tiedä, enkä aio kokeilla. Uskon, että omalla kohdallani näiden kuvien katsominen nopeuttaa asioiden käsittelyä. Myös muistot heräävät henkiin kuvien myötä.
Olen sitäkin miettinyt, että miksi haluan katsella näitä edesmenneiden lemmikkieni kuvia. Enkö halua päästä surun yli, vai onko tällä jokin muu tarkoitus? Minulla on puhelimessa taustakuvana Foxy, ja toisessa puhelimessa (yrityskäytössä) taustakuvana tuttavani ottama upea kuva Uuno-kissasta. Enkö halua ”päästää lemmikeistäni irti”? On kuitenkin ihan hyväksyttävää, että suru laantuu ajan myötä, ja ei ihan joka päivä kaipaa menneitä lemmikkejä kuten ihmisiäkään. Pitäisikö vihdoinkin vaihtaa puhelinten taustakuvat joksikin muuksi, ja yrittää jatkaa elämää ilman lemmikkejä? Jos en haluakaan päästä lemmikeistäni yli. Jos suru alkaakin haihtua, enkä saa siitä enää otetta… Alanko surra sitä, että en enää sure?
Tässä kun tarkemmin mietin, niin nämä ihanat karvakamut olivat elämässäni yli 20 vuotta, eli puolet eletystä elämästä. Se on aika paljon, eikä pidä yhtään ihmetellä tai sättiä itseä, jos on vähän surullinen mieli niiden lähdettyä tassutaivaaseen. Foxy oli myös vanhemmilleni ”se koira”. Ei meidän perheessä ole koskaan muita koiria ollutkaan. Muistelen vieläkin aikoja, joita vietettiin yhdessä vanhempieni pihalla…
Foxyn kanssa tuli tehtyä pihatöitä jos jonkinlaista. Hän auttoi meitä esimerkiksi polttopuiden siirtämisessä puukuuriin. Siitä nyt voidaan toki olla eri mieltä, oliko Foxyn avusta varsinaisesti mitään hyötyä, mutta oli innoissaan tekemässä aina sitä mitä muutkin. Foxy aina kysyi minkä puupalikan sai ottaa ja tuoda puukuurille. Otti sitten sen, mitä osoitin. Klapihommien välissä oli mukava pulahtaa uimapaljuun. Uimapalju on muuten tällä hetkellä tuolla parvekkeellani odottamassa seuraavaa käyttötarkoitusta.
Myös puutarhahommat kiinnostivat Foxya. Kaivuuhommiin sillä ei ollut lupaa osallistua, mutta työnjohtajan ja vahdin pesti oli aina vapaana. Tässä olemme työstäneet äidilleni uuden mansikoiden kasvupaikan.
Nyt kun tarkemmin asiaa mietin, niin onhan se ihan mukavaa että on tällaisia kuvia muistoina. Nyt niitä voi jo katsella ilman pahimpia itkuja. Siihenkin meni vuosia aikaa kun se oli mahdollista. Foxyn poismenosta on nyt kulunut tänä vuonna 5 vuotta. Se on pitkä aika. Kaipaan Foxyn veljeäkin toisinaan. Nämä kaksi koirusta olivat ne lähimmät, joiden kanssa olin tekemisissä. Ihana kaverikaksikko!
Muistot ovat ihania, kyllä niitä kannattaa vaalia jotenkin! Laitan tähän loppuun vielä kuvan Foxysta ja Felixistä, jotka olivat parhaat leikkikaverit… ihanissa muistoissa molemmat. Hyvää syntymäpäivää teille molemmille sinne johonkin 
