Lemmikit

Tarina on kirjoitettu 22.3.2007, ja löysin sen tiedostojeni syövereistä. Halusin julkaista tämän novellin, ja laitan vielä Uunosta kuvankin, joka on otettu tänään.

Se tulee, ja kiemurtelee kävellessään makuhuoneesta olohuoneeseen. Se siristää silmiään ja katsoo minua… ”anna ruokaa”. Se on Uuno.

Menen keittiöön viemään kahvikuppini tiskiin, koska olin tällä kertaa noussut sängystä aikaisemmin kuin kumpikaan kissoistani. Nostan samalla lattialta kissojen ruokakupit ja puhdistan niistä toisen. Kissa saa sitten ruokaa kun tuli kerran pyytämään. Annan ruoan puhtaaseen kuppiin, koska tänään on tarkoitus viedä molemmat kissat vanhemmilleni kylään pariksi päiväksi. ”Turhaan kahteen kuppiin laitan jos muutaman tunnin päästä pitää lähteä”, ajattelin.
Minusta on hassua katsoa mitä kissani tekevät kun heille annetaan ruokaa. Nyt tosiaankin Uuno tuli paikalle, ja se meni ruokakupin viereen ja kävi kaapimaan lattiaa kupin ympäriltä, peittämään siis ruokaansa. Mietin, että kuuluuko tämä rituaali jotenkin siihen, että se syö safkansa myöhemmin, ja ”peittää” sen ettei kukaan sitä löydä, vai oliko se kenties jotain sellaista mitä ei olisi halunnut lautaselleen saada? Kissojen ajatusmaailma on niin arvoituksellinen. Se kävelee takaisin makuuhuoneeseen.
Hetken kuluttua Uuno kävelee ruokakupilleen takaisin, ikään kuin katsomaan, onko ruoka vielä siinä. Vai mahtaisikohan se tulla katsomaan josko ruoka olisikin vaihtunut johonkin herkullisempaan? Menen itsekin keittiöön laittamaan vähän aamupalaa. Olen yrittänyt kerätä itseeni edes joitain hyviäkin tapoja, kuten aamupuuron syöminen. Sattumoisin siitä pitää Uunokin. Se on helpotus. Kissa saa herkutella syömällä puuroa. Liekö sitten pitää puurosta sen takia kun on maatilalta haettu, geeneissä on hieman villiä kissaa, nimittäin. Joka tapauksessa puurohiutaleet ovat edullisia tänä päivänä, ja siitä syystä halpa herkku kissallekin.

Menen hakemaan aamupalani keittiöstä ja samalla laitan puuroa kissallekin lautaselle. Sekoitan Uunon puuroon hieman kylmää vettä sekaan ettei se olisi niin liisterimäistä ja se jäähtyy sitten nopeammin kissan syötäväksi. Kutsun Uunon paikalle. Kissa tulee paikalle kuin salama, missä sitten liene siinä vaiheessa olikaan. Annan puurolautasen sille. Se käy haistelemassa ruokaansa, puskee pari kertaa jalkoihini ja kääntyy pois. Mitä ihmettä? Sekään ei kelvannut. Kiroilen hiljaa mielessäni ja mietin samalla mikä olisi voinut mennä pieleen. Kissahan yleensä syö lähes ihan mitä vaan. Kerran sille piti antaa kanttarellejäkin kun satuin niistä pitsaa väsäämään.
Uunon ”isoveli”, Spede, heräsi juuri ja tassutteli olohuoneeseen, jossa itsekin olen. Kohta Uuno tulee tänne myös lelu suussaan. Se alkaa viskelemään sitä raivoisasti ja hyppelehtii sen ympärillä, ikäänkuin saalistaisi sitä. Sitä se varmaan omasta mielestään tekeekin, minun mielestäni se näyttää lähinnä päättömältä riehumiselta. Kivaahan se on, kun kissa vielä leikkii viiden vuoden ikäisenäkin, ja leikin kissojeni kanssa itsekin. Niinhän sitä kai pitääkin. Uuno leikkii puolisen tuntia ja menee ruokakupilleen. Nyt ruoka maistuu. Sillä ei ilmeisesti ollut vain silloin nälkä kun ruokaa ensimmäistä kertaa tarjottiin. ”Sitä piti vaan olla”. Liekö minusta ottanut mallia kyseisessä asiassa. Mene ja tiedä.
Ruoan jälkeen on hyvä pestä suun pielet ja turkki. Siinä on hyvänä apuna Spede-veli. Siksi Uunolla onkin kauniin kiiltävä ja hyvinkin puhdas turkki. Laitan television auki, koska sieltä sattuu tulemaan luonto-ohjelmia. Ne ovat Uunon suosikkeja. Se jaksaa tuijottaa televisiota tuntitolkulla, jos sieltä tulee piirrettyjä lastenohjelmia tai luonto-ohjelmia. Sitä varten olen laittanut television eteen nojatuolin, jossa Uuno voi nauttia ohjelmistaan maaten. Television viressä on myös jakkara, jolla Uuno voi istuskella lähes ruudussa kiinni. Siitä on myös hyvä katsella telkussa lenteleviä lintuja, ja mahdollisesti yrittää saada joku niistä kiinnikin. Ohjelma kestää tällä kertaa puoli tuntia. Uuno katsoo koko ohjelman nojatuoliltaan.

On päiväunien aika. Luonto-ohjelman jälkeen on hyvä nukahtaa tuoliin, jossa valmiiksi jo makasikin. Sitäpaitsi, tuoli on aivan takanani joten siihen on lyhyt matka mennä silittelemään. Uuno on varmaan senkin ottanut huomioon. Ensiksi kynsitään vähän selkänojaa, jolla se saa huomioni kiinnitettyä, sen jälkeen se saa paijaukset ja asettuu makaamaan tuolilleen. Nousen, ja kävelen tuolin eteen polvistuen, ja alan silittämään sen pehmoista turkkia. Se puskee kevyesti kuonollaan nenääni kun menen sitä lähemmäksi. Se siristää silmiään, oikaisee käpälänsä ja näyttää kyntensä levittämällä anturansa aivan irralleen. Kehun sen komeita pitkiä kynsiä ja aloitan paijaamisen. Laitan käsivarteni sen ympärille. Kissa oikaisee asentoaan pari kertaa ja asettuu vihdoin haluamaansa asentoon ja sulkee silmänsä.
Painan pääni kevyesti kissan pehmoista kylkeä vasten ja silitän sitä kevyesti. Kissa kehrää, mutta niin hiljaa, ettei sitä tahdo kuulla muutoin kuin laittamalla korvan sen kylkeen kiinni. Siksi juuri halusinkin niin tehdä. Kissan kehrääminen on mielestäni niin ihanaa, että sitä voisi kuunnella päivät pitkät. Annan kevyen pusun Uunon päälaelle ja jätän sen nukkumaan rauhassa tuolille. Uuno nukkuu pari tuntia ja lähdemme vanhemmilleni.